Imetystaival
Olen nyt lopettanut Vilhon imetyksen kaksi kuukautta sitten. Välillä on tuntunut tosi haikealta ja on oikeasti ikävä niitä ihania kahdenkeskisiä, rauhallisia hetkiä.
Vilhon imetys lähti helposti ja luontevasti käyntiin, enkä hirveästi jännittänyt imetyksen onnistumista, vaikka olin joitakin juttuja kuullut ja lukenut, ettei toisen lapsen imetys välttämättä onnistuisikaan niin helposti, vaikka ensimmäisen kanssa kaikki olisi mennyt hyvin. Ainon kohdalla maito nousi synnytyksen jälkeen omasta mielestäni todella pitkän ajan jälkeen ja käytin rintakumia yli kaksi kuukautta. Sairaalassa annettiin rintakumi avuksi ja se toimikin tosi hyvin, kukaan vaan ei neuvonut sen lopettamista, siksi rintakumin käyttö venähti aika pitkäksi. Yritin toki imettää välillä ilmankin etenkin alkuvaiheessa, mutta Aino sai joka kerta ihan järkyttävän raivokohtauksen, kun maito ei vain virrannut suoraan suuhun, vaan olisi pitänyt tehdä jotain töitä sen eteen. Ensimmäisen kanssa tuota itkua ei samalla tavalla sietänyt kuullakaan ;)
Ainon kanssa käytin rintapumppua melkein jokaisen imetyksen kohdalla, koska Aino ei jaksanut imeä rintoja tyhjäksi, mutta Vilhon kanssa se jäi vähemmälle alun maidonnousua lukuunottamatta. Kummankaan kohdalla en luovuttanut maitoa, vaikka olisin halunnut, mutta se tuntui lähes mahdottomalta, koska sairaalaan oli 45km. Olen muuten kuullut, että ainakin Joensuussa sairaala hakee äidinmaidon ihan kotiovelta asti! Aika mahtavaa, kun ottaa huomioon minkälaisessa kuosissa sitä on ainakin ensimmäiset viikot (kuukaudet) synnytyksen jälkeen. Siskoni on luovuttanut maitoa ja heidän kotikunnassaan Outokummussa maidon voi viedä terveyskeskukseen.
Vilhon kohdalla maito nousi nopeasti rintoihin, mutta kuten Ainonkin kanssa molemmat sai pienet lisähörpyt synnytyksen jälkeen, ennen kuin itse pääsin edes tapaamaan heitä, kun olin heräämössä pari tuntia. Se ei minua ollenkaan häiritse, enkä oikein ymmärrä miksi lisämaidon antamisesta pitäisi niin hermostua? Sehän on vain mahtavaa, että vauvoista pidetään huoli, ja että tällaiseenkin on meillä Suomessa mahdollisuus.
Olen tosi onnellinen molemmista imetystaipaleista ja etenkin Vilhon kohdalla olin paljon aktiivisemmin hankkimassa tietoa ja mukana mm. Imetystuki ry:n toiminnassa. Olen oppinut tosi paljon tämän matkan aikana itsestäni ja imetyksestä, ihan faktatietoa äidinmaidon merkityksestä vauvalle, mutta myös oma kuva itsestäni äitinä on kasvanut. Ei mielestäni ole ollenkaan liioiteltua kirjoittaa, että rakastan imettämistä. Se tunne, kun saan lapsen rauhoittumaan rinnalle minkä tahansa mielipahan, väsymyksen tai nälän saattelemana ja ne ihanat yhteiset hetket kun tuijottelemme toisiamme silmiin. Niitä on aika kova ikävä. (Nyt ei nimittäin enää tuijiotella silmiin, nyt vaan mennään ja kovaa).
Jossain vaiheessa suunnittelin Imetystukiäidiksi kouluttautumista ja se olisi ollut mahtavaa, mutta kuten viisaammat joskus jossain ovat sanoneet, että olet paras opettamaan sitä, missä itse olet huono. En ole varma, mutta luulen että minun olisi voinut olla vaikea samaistua joihinkin vaikeisiin tilanteisiin, kun itselleni kaikki on ollut alusta asti tosi helppoa.
Suhtaudun melko intohimoisesti imetysasiaan, ja haluaisin ihan pari knoppitietoa jakaa vielä tässä, ihan sellaisia asioita, joista itse yllätyin eniten ja joita en aikaisemmin tiennyt:
Täysimetin Vilhoa puolivuotiaaksi asti, jonka jälkeen Vilho on syönyt myös kiinteää ruokaa. Imetys on kuitenkin jatkunut pääasiallisena ravintona vuoden ikään saakka ja sen jälkeen vielä 8 kuukatta en nyt sanoisi pääasiallisena, mutta melkein. Vilho on tissipoika henkeen ja vereen ja tissi on kelvannut aina ajasta ja paikasta huolimatta. Meillä on syöty bussissa, junassa, torilla, kaupan käytävällä, kirkossa, puistossa, kerhossa, ravintolassa, autossa, kyllä, Teri Niitti, melkein kaikkialla paitsi lentokoneen vessassa.
Vaikka olenkin imetyksen puolestapuhuja henkeen ja vereen niin karuksi lopuksi myönnetään, että imetyksen lopettaminen ei tod. ollut lapsilähtöistä.
Vilho on saanut tissiä siis yhden vuoden ja kahdeksan kuukautta jokainen päivä, ja jokainen yö. Päiväimetykset eivät siis missään vaiheessa loppuneet ja jossain vaiheessa tuossa talvi pakkasilla minun pinna kiristyi sen verran, että käskin miehen lapsineen hiihtolomareissulle ILMAN äitiä ja siitäpä se sitten, kerta laakista katkesi imetys. Pumppasin ne pari päivää ja olin to-del-la kipeä, mutta Vilho ei ollut reissun päällä paljon tissejä saati äitiä kaipaillut. Kun lapset tulivat takaisin kotiin Vilho tuli heti pyytämään maitoa, mutta sanoin Vilholle "loppu" ja se oli ainoa kerta kun pyysi. Voi kyynel, nyt tuntuu kyllä tätä kirjoittaessa tosi haikealta.
Vaikka imetyksen lopettaminen olikin minun päätös ja olin henkisesti siinä pisteessä, että oli jo aika lopettaa niin silti tuntuu surulliselta, varsinkin kun tiedän etten enää koskaan imetä.
Tiedän kuitenkin, että olen tehnyt hienon työn imettäessäni molemmat lapset pitkään ja olen siitä aidosti ylpeä! Taputukset olalle ja kiitokset itselleni ja Vilholle kiitos ihanista hetkistä ja pitkistä katseista, joista olen saanut voimaa välillä raskaan arjen keskelle.
Vilhon imetys lähti helposti ja luontevasti käyntiin, enkä hirveästi jännittänyt imetyksen onnistumista, vaikka olin joitakin juttuja kuullut ja lukenut, ettei toisen lapsen imetys välttämättä onnistuisikaan niin helposti, vaikka ensimmäisen kanssa kaikki olisi mennyt hyvin. Ainon kohdalla maito nousi synnytyksen jälkeen omasta mielestäni todella pitkän ajan jälkeen ja käytin rintakumia yli kaksi kuukautta. Sairaalassa annettiin rintakumi avuksi ja se toimikin tosi hyvin, kukaan vaan ei neuvonut sen lopettamista, siksi rintakumin käyttö venähti aika pitkäksi. Yritin toki imettää välillä ilmankin etenkin alkuvaiheessa, mutta Aino sai joka kerta ihan järkyttävän raivokohtauksen, kun maito ei vain virrannut suoraan suuhun, vaan olisi pitänyt tehdä jotain töitä sen eteen. Ensimmäisen kanssa tuota itkua ei samalla tavalla sietänyt kuullakaan ;)
Ainon kanssa käytin rintapumppua melkein jokaisen imetyksen kohdalla, koska Aino ei jaksanut imeä rintoja tyhjäksi, mutta Vilhon kanssa se jäi vähemmälle alun maidonnousua lukuunottamatta. Kummankaan kohdalla en luovuttanut maitoa, vaikka olisin halunnut, mutta se tuntui lähes mahdottomalta, koska sairaalaan oli 45km. Olen muuten kuullut, että ainakin Joensuussa sairaala hakee äidinmaidon ihan kotiovelta asti! Aika mahtavaa, kun ottaa huomioon minkälaisessa kuosissa sitä on ainakin ensimmäiset viikot (kuukaudet) synnytyksen jälkeen. Siskoni on luovuttanut maitoa ja heidän kotikunnassaan Outokummussa maidon voi viedä terveyskeskukseen.
Vilhon kohdalla maito nousi nopeasti rintoihin, mutta kuten Ainonkin kanssa molemmat sai pienet lisähörpyt synnytyksen jälkeen, ennen kuin itse pääsin edes tapaamaan heitä, kun olin heräämössä pari tuntia. Se ei minua ollenkaan häiritse, enkä oikein ymmärrä miksi lisämaidon antamisesta pitäisi niin hermostua? Sehän on vain mahtavaa, että vauvoista pidetään huoli, ja että tällaiseenkin on meillä Suomessa mahdollisuus.
Olen tosi onnellinen molemmista imetystaipaleista ja etenkin Vilhon kohdalla olin paljon aktiivisemmin hankkimassa tietoa ja mukana mm. Imetystuki ry:n toiminnassa. Olen oppinut tosi paljon tämän matkan aikana itsestäni ja imetyksestä, ihan faktatietoa äidinmaidon merkityksestä vauvalle, mutta myös oma kuva itsestäni äitinä on kasvanut. Ei mielestäni ole ollenkaan liioiteltua kirjoittaa, että rakastan imettämistä. Se tunne, kun saan lapsen rauhoittumaan rinnalle minkä tahansa mielipahan, väsymyksen tai nälän saattelemana ja ne ihanat yhteiset hetket kun tuijottelemme toisiamme silmiin. Niitä on aika kova ikävä. (Nyt ei nimittäin enää tuijiotella silmiin, nyt vaan mennään ja kovaa).
Jossain vaiheessa suunnittelin Imetystukiäidiksi kouluttautumista ja se olisi ollut mahtavaa, mutta kuten viisaammat joskus jossain ovat sanoneet, että olet paras opettamaan sitä, missä itse olet huono. En ole varma, mutta luulen että minun olisi voinut olla vaikea samaistua joihinkin vaikeisiin tilanteisiin, kun itselleni kaikki on ollut alusta asti tosi helppoa.
Suhtaudun melko intohimoisesti imetysasiaan, ja haluaisin ihan pari knoppitietoa jakaa vielä tässä, ihan sellaisia asioita, joista itse yllätyin eniten ja joita en aikaisemmin tiennyt:
- Suomessa täysimetetään keskimäärin 1,4 kuukautta (!!!)
- lähes kaikki imetysongelmat on ratkaistavissa
- imetys vähentää vauvan riskiä sairastua virtsatietulehduksiin, korvatulehduksiin, atooppiseen ihottumaan, diabetekseen tai lihavuuden riskiä (THL 2014).
- lähes kaikilla naisilla on fysiologisesti mahdollista rintojen tuottaa maitoa, vain muutamalla prosentilla kaikista naisista on se tilanne, että mm. rintarauhaskudosten vähyydestä ja kypsymättömyydestä johtuen rinnat eivät muodosta maitoa (West Diana & Marasco Lisa. 2009: The Breastfeeding Mother’s Guide to Making More MilkThe Breastfeeding Atlas, 2008.) On arvioitu, että tuo prosenttiosuus on 1-5% kaikista naisista, mutta jos otetaan huomioon vain naiset, kenellä ei tule lainkaan maitoa, prosenttiosuuden arvellaan olevan vielä pienempi.
Täysimetin Vilhoa puolivuotiaaksi asti, jonka jälkeen Vilho on syönyt myös kiinteää ruokaa. Imetys on kuitenkin jatkunut pääasiallisena ravintona vuoden ikään saakka ja sen jälkeen vielä 8 kuukatta en nyt sanoisi pääasiallisena, mutta melkein. Vilho on tissipoika henkeen ja vereen ja tissi on kelvannut aina ajasta ja paikasta huolimatta. Meillä on syöty bussissa, junassa, torilla, kaupan käytävällä, kirkossa, puistossa, kerhossa, ravintolassa, autossa, kyllä, Teri Niitti, melkein kaikkialla paitsi lentokoneen vessassa.
Vaikka olenkin imetyksen puolestapuhuja henkeen ja vereen niin karuksi lopuksi myönnetään, että imetyksen lopettaminen ei tod. ollut lapsilähtöistä.
Vilho on saanut tissiä siis yhden vuoden ja kahdeksan kuukautta jokainen päivä, ja jokainen yö. Päiväimetykset eivät siis missään vaiheessa loppuneet ja jossain vaiheessa tuossa talvi pakkasilla minun pinna kiristyi sen verran, että käskin miehen lapsineen hiihtolomareissulle ILMAN äitiä ja siitäpä se sitten, kerta laakista katkesi imetys. Pumppasin ne pari päivää ja olin to-del-la kipeä, mutta Vilho ei ollut reissun päällä paljon tissejä saati äitiä kaipaillut. Kun lapset tulivat takaisin kotiin Vilho tuli heti pyytämään maitoa, mutta sanoin Vilholle "loppu" ja se oli ainoa kerta kun pyysi. Voi kyynel, nyt tuntuu kyllä tätä kirjoittaessa tosi haikealta.
Vaikka imetyksen lopettaminen olikin minun päätös ja olin henkisesti siinä pisteessä, että oli jo aika lopettaa niin silti tuntuu surulliselta, varsinkin kun tiedän etten enää koskaan imetä.
Tiedän kuitenkin, että olen tehnyt hienon työn imettäessäni molemmat lapset pitkään ja olen siitä aidosti ylpeä! Taputukset olalle ja kiitokset itselleni ja Vilholle kiitos ihanista hetkistä ja pitkistä katseista, joista olen saanut voimaa välillä raskaan arjen keskelle.
