Raskasta joulua
Tällä kertaa, ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen tt-kuvista en selvinnyt puhtain paperein, vaan päästä löytyi noin 1cm x1cm kasvain. Otetaan siis uusiksi alusta tämä sama rumba: koepala, leikkaus, sädehoito, lääkehoito (jota en siis vielä ole ehtinyt saamaan).
Oikeasti mikään ei ole vielä varmaa, vaan kaikki saattaa tyssätä jo tuohon koepalaan ja kirurgit palaverissa sitten katsovat voidaanko sitä leikata vai ärtyykö syöpä siitä entisestään. Lääkehoidon osalta taas voi tulla tuomio, ettei se auta, koska syöpä uusiutui näin nopeasti ja aggresiivisesti, reilu kuukausi sitten otetussa tt-kuvassa ei siis näkynyt mitään ja nyt jo näinkin iso.
Raskasta joulunaikaa on tiedossa siis monelta kantilta. Ei ole kotia, vieläkään. Ei ole yhtään energiaa laittaa joulua. Mies ja tytär ovat onneksi Suomessa ja saamme olla koko perhe yhdessä. Vietämme joulunajan täällä meidän mökillä, joka on kaikille tuttu ja rakas paikka. Mies on myös kaikeksi onneksi saanut työpaikan Suomesta ja paikkakunta mihin seuraavaksi -toivottavasti lopullisesti tai ainakin pitkäksi aikaa- päädymme, on Heinola. Loppuvuosi tulee olemaan ihan kiitettävän kiireinen asunnon etsimisen, uuden leikkauksen ja muuton vuoksi.
Mielessä on väistämättä myös, että onko tämä minun viimeinen joulu, viimeinen kerta kun näen lasten ilon joulusta ja viimeinen joulu jonka vietämme koko perheenä.
Miten lapset pärjää ja selviää, jos äiti kuolee? On tosi vaikea olla iloinen mistään. Ahdistaa ja sydäntä puristaa ihan konkreettisesti, jopa niin paljon että saa pelätä miten paljon se kestää. Tuntuu tosi epäreilulta, että syöpä on uusiutunut ja että tämä tapahtuu minulle. On tosi vaikeaa käsitellä tietoa, että oma elämä ei välttämättä jatku kovin kauaa. Ettei näe omien lasten kasvua, ja pelko siitä, onko ne liian pieniä, että muistavat minua ollenkaan?
Jouduin heti Suomeen tultuani auto-ostoksille ihan itsekseni ja mitään autoista ymmärtämättömänä ostin ensimmäisen mikä vaikutti hyvältä. Auto kesti 2 viikkoa ja korjaamolta sain tuomion moottoriviasta. Automaailman hintakategoriassa se oli halpa röttelö, mutta omaan talouteen 2000 euroa viallisesta autosta ottaa aika koville. Eikä tämä pettymysten sietokyky ole ihan huipussaan muutenkaan. Varsinkin näin joulun alla, kun menoja on hirveästi ja tiedossa on muutto tällä kertaa ilman huonekaluja, eli kaikki on hankittava alusta.
Miten paljon paskaa yhdelle ihmiselle kaadetaan, että eikö jo riittäisi? Koko vuosi on ollut ihan hirveä. Ainoa valopilkku tietenkin se, että pääsimme Qatariin pitkälle lomalle, mutta kokonaisuutta arvioiden kyllä tämä Qatarin kokemus kääntyy raskaaksi muuttoineen ja epävarmuuksineen. Vaikka olen tietenkin iloinen, että yritimme ja annoimme sille mahdollisuuden, olihan se (ollut) huikea mahdollisuus.
Olen miettinyt, että sille mikä elämässä on raskasta on hyvin erilaiset rajat eri ihmisille, eikä niitä voi tietenkään vähätellä. Jollekin on raskasta se, että pitää mennä töihin (josta ei pidä) joka päivä tai se, että auto hajoaa tai lapset on koko ajan kipeänä. Sellaista jokaisen arkipäivään kuuluvia raskaita asioita. Minä olen tänä vuonna ollut töissä, jossa tein pitkää, joskus yli 50 tuntista viikkoa. Keväällä muutimme ja syksyllä muutimme uudelleen. Syksyllä muutin vielä Vilhon kanssa kerran Haminasta Kotkaan ja sitten raahasimme tavaramme Qatariin vain tuodaksemme ne takaisin Suomeen reilun kuukauden päästä. Puoli vuotta olemme asuneet muiden nurkissa, tavarat matkalaukussa, olen yrittänyt selvitä Suomessa yksinhuoltajan arkea, käynyt hoidoissa lapsen kanssa, seikkaillut kelataksilla ties minne ja joutunut pärjäämään kelan viidakossa sekä hoitoviidakossa ihan itse. Hoitoja on peruttu päivää ennen hoitoa vaikka kuinka monta kertaa (aiheuttaa lapsenvahti- ja kyytiongelmia) ja esimerkiksi viimeisin kokemukseni Kotkan sairaalasta oli seuraavanlainen: varattu aika 13.30, pääsin lääkärin vastaanotolle klo 16. Olin ilmoittautunut normaalisti, mutta kukaan hoitajista ei ollut käynyt sanomassa lääkärille, että olen saapunut, minulle kyllä käytiin useaan otteeseen sanomassa odotushuoneessa, että ajat ovat myöhässä. Lääkäri sitten totesi, että on odottanut minua, ja minä häntä odotushuoneessa. Tämä on vielä ihan pikku juttu verrattuna siihen kaikkeen muuhun mitä tähän puoleen vuoteen on sisältynyt. Kaikista rankinta on se, ettei ole omaa kotia, eikä edes tietoa miten se järjestyy tämän loppuvuoden aikana, vai järjestyykö.
Nyt ei kai auta muu kuin nokka kohti uusia pettymyksiä, vai miten se olikaan. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että saamme olla koko perheenä yhdessä emmekä ole enää toisella puolella maailmaa. Lisäksi siitä, että saamme viettää nyt monta rauhallista joulupäivää ihanalla mökillämme, joka on meille kaikille rakas ja tärkeä, tällä hetkellä ainoa kiintopiste Suomessa. Toivon kaikille rauhallista, leppoista joulun aikaa ja etenkin parempaa uutta vuotta.
Oikeasti mikään ei ole vielä varmaa, vaan kaikki saattaa tyssätä jo tuohon koepalaan ja kirurgit palaverissa sitten katsovat voidaanko sitä leikata vai ärtyykö syöpä siitä entisestään. Lääkehoidon osalta taas voi tulla tuomio, ettei se auta, koska syöpä uusiutui näin nopeasti ja aggresiivisesti, reilu kuukausi sitten otetussa tt-kuvassa ei siis näkynyt mitään ja nyt jo näinkin iso.
Raskasta joulunaikaa on tiedossa siis monelta kantilta. Ei ole kotia, vieläkään. Ei ole yhtään energiaa laittaa joulua. Mies ja tytär ovat onneksi Suomessa ja saamme olla koko perhe yhdessä. Vietämme joulunajan täällä meidän mökillä, joka on kaikille tuttu ja rakas paikka. Mies on myös kaikeksi onneksi saanut työpaikan Suomesta ja paikkakunta mihin seuraavaksi -toivottavasti lopullisesti tai ainakin pitkäksi aikaa- päädymme, on Heinola. Loppuvuosi tulee olemaan ihan kiitettävän kiireinen asunnon etsimisen, uuden leikkauksen ja muuton vuoksi.
Mielessä on väistämättä myös, että onko tämä minun viimeinen joulu, viimeinen kerta kun näen lasten ilon joulusta ja viimeinen joulu jonka vietämme koko perheenä.
Jouduin heti Suomeen tultuani auto-ostoksille ihan itsekseni ja mitään autoista ymmärtämättömänä ostin ensimmäisen mikä vaikutti hyvältä. Auto kesti 2 viikkoa ja korjaamolta sain tuomion moottoriviasta. Automaailman hintakategoriassa se oli halpa röttelö, mutta omaan talouteen 2000 euroa viallisesta autosta ottaa aika koville. Eikä tämä pettymysten sietokyky ole ihan huipussaan muutenkaan. Varsinkin näin joulun alla, kun menoja on hirveästi ja tiedossa on muutto tällä kertaa ilman huonekaluja, eli kaikki on hankittava alusta.
Miten paljon paskaa yhdelle ihmiselle kaadetaan, että eikö jo riittäisi? Koko vuosi on ollut ihan hirveä. Ainoa valopilkku tietenkin se, että pääsimme Qatariin pitkälle lomalle, mutta kokonaisuutta arvioiden kyllä tämä Qatarin kokemus kääntyy raskaaksi muuttoineen ja epävarmuuksineen. Vaikka olen tietenkin iloinen, että yritimme ja annoimme sille mahdollisuuden, olihan se (ollut) huikea mahdollisuus.
Olen miettinyt, että sille mikä elämässä on raskasta on hyvin erilaiset rajat eri ihmisille, eikä niitä voi tietenkään vähätellä. Jollekin on raskasta se, että pitää mennä töihin (josta ei pidä) joka päivä tai se, että auto hajoaa tai lapset on koko ajan kipeänä. Sellaista jokaisen arkipäivään kuuluvia raskaita asioita. Minä olen tänä vuonna ollut töissä, jossa tein pitkää, joskus yli 50 tuntista viikkoa. Keväällä muutimme ja syksyllä muutimme uudelleen. Syksyllä muutin vielä Vilhon kanssa kerran Haminasta Kotkaan ja sitten raahasimme tavaramme Qatariin vain tuodaksemme ne takaisin Suomeen reilun kuukauden päästä. Puoli vuotta olemme asuneet muiden nurkissa, tavarat matkalaukussa, olen yrittänyt selvitä Suomessa yksinhuoltajan arkea, käynyt hoidoissa lapsen kanssa, seikkaillut kelataksilla ties minne ja joutunut pärjäämään kelan viidakossa sekä hoitoviidakossa ihan itse. Hoitoja on peruttu päivää ennen hoitoa vaikka kuinka monta kertaa (aiheuttaa lapsenvahti- ja kyytiongelmia) ja esimerkiksi viimeisin kokemukseni Kotkan sairaalasta oli seuraavanlainen: varattu aika 13.30, pääsin lääkärin vastaanotolle klo 16. Olin ilmoittautunut normaalisti, mutta kukaan hoitajista ei ollut käynyt sanomassa lääkärille, että olen saapunut, minulle kyllä käytiin useaan otteeseen sanomassa odotushuoneessa, että ajat ovat myöhässä. Lääkäri sitten totesi, että on odottanut minua, ja minä häntä odotushuoneessa. Tämä on vielä ihan pikku juttu verrattuna siihen kaikkeen muuhun mitä tähän puoleen vuoteen on sisältynyt. Kaikista rankinta on se, ettei ole omaa kotia, eikä edes tietoa miten se järjestyy tämän loppuvuoden aikana, vai järjestyykö.
Nyt ei kai auta muu kuin nokka kohti uusia pettymyksiä, vai miten se olikaan. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että saamme olla koko perheenä yhdessä emmekä ole enää toisella puolella maailmaa. Lisäksi siitä, että saamme viettää nyt monta rauhallista joulupäivää ihanalla mökillämme, joka on meille kaikille rakas ja tärkeä, tällä hetkellä ainoa kiintopiste Suomessa. Toivon kaikille rauhallista, leppoista joulun aikaa ja etenkin parempaa uutta vuotta.
