Suomessa ja Qatarissa
Pientä lisäjännitystä elämään tuo tällä hetkellä syövän, hoitojen, toipumisen, lääkevasteen ja kaiken muun ohella se, että puolet perheestä asuu lähes toisella puolella maailmaa.
Me tosiaan olimme koko perheenä muuttamassa Qatariin, kun saimme "viime tipassa" tietää, että olen sairas. Olimme myyneet kaiken omaisuutemme ja kaikki loput, itselle tärkeät tavarat, mitkä oli läpäisseet tiukan seulan -viety kesämökille. Molemmat autot sopivasti hajosivat, niin niistä päästiin helpolla eroon. Irtisanottiin päiväkotipaikka, koulupaikka, työpaikka ja käännettiin postit kesän ajaksi kesämökille ja siitä eteenpäin Qatariin.
Qatarissa meitä oli odottamassa miehen työpaikka, asunto ja lapselle koulupaikka. Minun oli tarkoitus olla kotiäitinä Vilhon kanssa, kunnes hän menisi esikouluun ensi syksynä ja panostaa lapsiin, pyrkiä siihen, että he oppisivat sujuvan englannin ja arabian kielitaidon.
Kaikista huonoista vaihtoehdoista valitsimme niin, että mies lähtee kouluikäisen kanssa Qatariin ja minä jään pienemmän kanssa Suomeen. Toiveena, että tulisimme mahdollisimman pian perässä. Emmehän tieneet, riittäisikö pelkkä leikkaus, ja pääsisimme parhaimmassa mahdollisessa tapauksessa jo toipumisen jälkeen tulemaan perästä. Koko ajan on ollut selvää, että he tulevat Qatarista takaisin Suomeen heti kun minä pyydän.
Nyt olemme olleet erossa 3 viikkoa, ja kaikki on sujunut melko hyvin. Kouluikäinen on niin pyörällä päästään kaikesta uudesta ja ihmeellisestä, että ei ole tainnut hoksata vielä että jotain puuttuu : ) Uudessa kodissamme on uima-allas ja merikin aivan vieressä. Koulu alkoi muutama päivä sitten, ja jo se itsessään on valtava muutos vieraine opetuskielineen.
Pienempi sen sijaan on ikävöinyt jonkin verran. Tai kyllähän minä tässä vieressä näen hänen ikävän herkemmin. Se on kuitenkin pientä kyselyä nukkumaan mennessä, päiväthän menee 4-vuotiaan omissa tärkeissä touhuissa. Valitsimme asuinpaikaksi Haminan, josta on helppoa käydä Helsingissä hoidoissa ja pääsimme miehen sukulaisten luokse asumaan. Vilho on aloittanut jo päiväkodinkin täällä, eli arki alkaa asettua siinä mielessä uomiinsa.
Minulle riittää tieto, että kaikki on siellä hyvin. Arki on alkanut sujumaan myös Qatarissa eikä lapsi itke silmiään päästä kykenemättä mihinkään muuhun. Haluaisin tietenkin enemmän kuin mitään muuta olla siellä ja mukana kaikessa siinä uudessa ja ihmeellisessä mitä lapsen elämässä nyt tapahtuu. Meillä on kuitenkin vahva perhe. Me selvitään tästä ajasta, ja tämä tulee olemaan pieni jakso tässä koko kokonaisuudessa. Mauri on mun kallio. Siitä saakka, kun sain tietää Mauri on pitäny mut pystyssä ja uskonu koko ajan meidän tulevaisuuteen, vaikka olen itse ollut lapio kädessä suunnittelemassa omaa hautapaikkaa. Vaikka ollaan kaukana ja tietenkin haluaisin vaikeille polikäynneille Maurin mukaan (onneksi ne vaikeimmat taitaa olla takanapäin) niin silti mä saan tarvittavan voiman käydä tän läpi "yksin", koska meillä on niin vahva usko tulevaisuuteen, ja että kaikki tulee olemaan vielä paremmin, ja ollaan vielä yhdessä.
Lapset ovat mun mielestä ymmärtäneet tilanteen tosi hyvin. Ollaan joka päivä videoyhteydessä. Jos näyttää siltä, että hoidot vain venyvät, aiomme tehdä vaikka viikonloppureissun Qatariin tai sitten he Suomeen.
Ja kohtahan on jo syysloma.
Me tosiaan olimme koko perheenä muuttamassa Qatariin, kun saimme "viime tipassa" tietää, että olen sairas. Olimme myyneet kaiken omaisuutemme ja kaikki loput, itselle tärkeät tavarat, mitkä oli läpäisseet tiukan seulan -viety kesämökille. Molemmat autot sopivasti hajosivat, niin niistä päästiin helpolla eroon. Irtisanottiin päiväkotipaikka, koulupaikka, työpaikka ja käännettiin postit kesän ajaksi kesämökille ja siitä eteenpäin Qatariin.
Qatarissa meitä oli odottamassa miehen työpaikka, asunto ja lapselle koulupaikka. Minun oli tarkoitus olla kotiäitinä Vilhon kanssa, kunnes hän menisi esikouluun ensi syksynä ja panostaa lapsiin, pyrkiä siihen, että he oppisivat sujuvan englannin ja arabian kielitaidon.
Kaikista huonoista vaihtoehdoista valitsimme niin, että mies lähtee kouluikäisen kanssa Qatariin ja minä jään pienemmän kanssa Suomeen. Toiveena, että tulisimme mahdollisimman pian perässä. Emmehän tieneet, riittäisikö pelkkä leikkaus, ja pääsisimme parhaimmassa mahdollisessa tapauksessa jo toipumisen jälkeen tulemaan perästä. Koko ajan on ollut selvää, että he tulevat Qatarista takaisin Suomeen heti kun minä pyydän.
Nyt olemme olleet erossa 3 viikkoa, ja kaikki on sujunut melko hyvin. Kouluikäinen on niin pyörällä päästään kaikesta uudesta ja ihmeellisestä, että ei ole tainnut hoksata vielä että jotain puuttuu : ) Uudessa kodissamme on uima-allas ja merikin aivan vieressä. Koulu alkoi muutama päivä sitten, ja jo se itsessään on valtava muutos vieraine opetuskielineen.
Pienempi sen sijaan on ikävöinyt jonkin verran. Tai kyllähän minä tässä vieressä näen hänen ikävän herkemmin. Se on kuitenkin pientä kyselyä nukkumaan mennessä, päiväthän menee 4-vuotiaan omissa tärkeissä touhuissa. Valitsimme asuinpaikaksi Haminan, josta on helppoa käydä Helsingissä hoidoissa ja pääsimme miehen sukulaisten luokse asumaan. Vilho on aloittanut jo päiväkodinkin täällä, eli arki alkaa asettua siinä mielessä uomiinsa.
Minulle riittää tieto, että kaikki on siellä hyvin. Arki on alkanut sujumaan myös Qatarissa eikä lapsi itke silmiään päästä kykenemättä mihinkään muuhun. Haluaisin tietenkin enemmän kuin mitään muuta olla siellä ja mukana kaikessa siinä uudessa ja ihmeellisessä mitä lapsen elämässä nyt tapahtuu. Meillä on kuitenkin vahva perhe. Me selvitään tästä ajasta, ja tämä tulee olemaan pieni jakso tässä koko kokonaisuudessa. Mauri on mun kallio. Siitä saakka, kun sain tietää Mauri on pitäny mut pystyssä ja uskonu koko ajan meidän tulevaisuuteen, vaikka olen itse ollut lapio kädessä suunnittelemassa omaa hautapaikkaa. Vaikka ollaan kaukana ja tietenkin haluaisin vaikeille polikäynneille Maurin mukaan (onneksi ne vaikeimmat taitaa olla takanapäin) niin silti mä saan tarvittavan voiman käydä tän läpi "yksin", koska meillä on niin vahva usko tulevaisuuteen, ja että kaikki tulee olemaan vielä paremmin, ja ollaan vielä yhdessä.
 |
| Näkymä uuden kodin parvekkeelta. |
Lapset ovat mun mielestä ymmärtäneet tilanteen tosi hyvin. Ollaan joka päivä videoyhteydessä. Jos näyttää siltä, että hoidot vain venyvät, aiomme tehdä vaikka viikonloppureissun Qatariin tai sitten he Suomeen.
Ja kohtahan on jo syysloma.
