Syöpä
Vain muutamia päiviä ennen kuin meidän perheen koneen piti startata kohti Qataria (mielellään koko meidän perhe sen kyydissä) sain elämäni kamalimman puhelinsoiton ihotautilääkäriltä Pihlajalinnasta. Olimme ajamassa mieheni kanssa Kiuruvedelle hakemaan lapsia, jossa he olivat tätinsä luona lomailemassa, kun sain puhelun, jossa kerrottiin koepalasta löytyneen pahanlaatuinen melanooma.
Minulla on siis syöpä.
Olen 33-vuotias. Minulla on pieniä lapsia.
Olen muuttamassa Qatariin 11.8.
Meillä ei ole asuntoa. Meillä ei ole enää irtaimistoa, autoa, eikä edes kotikuntaa. Olen irtisanoutunut töistä ulkomaille muuton vuoksi. Miehen työt alkaa Qatarissa elokuussa. Ja lapsen koulu.
Meillä ei ole mitään Suomessa. Muuta kuin tämä syöpä.
Vieläkin alkaa mahasta vääntämään, kun muistelen tuota hetkeä.
Näin jälkikäteen ajateltuna on ihan typerä olo, miten saatoin olla edes niin huoleton päästäni löytyneiden nopeasti levinneiden ja muuttuneiden luomien suhteen, mutta niin sitä vain luotti lääkäreiden sanaan "ne on ihan tavallisia luomia".
Tässä viimeisen kahden viikon aikana on käyty läpi tunteita äärilaidasta toiseen: epäuskoa, toivottomuutta, vihaa, surua, pettymystä, katkeruutta, kateutta. Aivan pienen pieni toivon kipinä. Miksi juuri minä?
Miksi nyt?
Miksi ei vaikka puoli vuotta aikaisemmin? Tai myöhemmin.
Mitä minä olen tehnyt väärin?
Miksi?
Kaikki alkoi jo vuoden 2017 keväällä, kun päälakeeni kasvoi pieni patti, jota menin tietenkin näyttämään työterveyslääkärille Joensuun Terveystaloon. Hän totesi sen olevan rasvapatti, joka otettaisiin pois paikallispuudutuksella raaputtamalla ja näin tehtiin.
Patti kasvoi kuitenkin takasin melko pian seuranaan uusia patteja. Menin jälleen samaiselle työterveyslääkärille, joka antoi lähetteen ihotautilääkärille, josko hänellä olisi mielipidettä siihen, miksi päähäni kasvaa nyt yhtäkkisesti rasvapatteja.
Koska Terveystalolla ei ole omaa ihotautilääkäriä, sain ajan Joensuun Pihlajalinnasta, jossa käy ihotautilääkäri silloin tällöin, eli harvoin. Ajan saamisessa kesti noin 3 kuukautta. Ensimmäisellä ajalla ei myöskään tehty mitään, koska lääkärit puolin ja toisin luulivat, että päästäni on jo otettu koepala. Muutamia viikkoja myöhemmin selvisi, ettei tuon raaputuksen jälkeen ollut koepalaa otettu. Kesti taas toiset 3 kk että sain uuden ajan ihotautilääkärille, jossa koepala nro 1 otettiin. Muutama viikko tämän jälkeen minulle ilmoitettiin koepalan tulos: kyseessä on tavallinen luomi. Tässä vaiheessa aikataulullisesti mennään jo kevättä 2018.
Yritin siis unohtaa asian, että päässäni edelleenkin lisääntyvää tahtia tulee uusia luomia, koska niitähän oli nyt tutkittu ja tavallisiksi luomiksi todettu.
Kevään lopulla saimme kuitenkin tietää tästä Qatarin kuviosta, ja päätin vielä hyödyntää ilmaista työterveyshuoltoa sen verran, että kävin vielä kerran näyttämässä päätäni samaiselle ihotautilääkärille Pihlajalinnassa (toki ensin työterveyslääkärin kautta Terveystalolta sinne lähete..) ja taas 3 kuukauden odottaminen.
Olin varautunut siihen, että varatulla ajalla ihotautilääkäri poistaa osan pateista kosmeettisista syistä ja hänellä kenties olisi jokin ratkaisu siihen, että patit eivät leviäisi koko päänahkaan, niin kuin näytti olevan käymässä. Olinkin aika järkyttynyt, kun mennessäni vastaanotolle, lääkäri oli varautunut vain keskusteluaikaan, vaikka olin erityisesti aikaa varatessani tehnyt selväksi, että toimenpidehuone on varattava tätä käyntiä varten jne. Lääkäri kuitenkin suostui ottamaan uuden koepalan -varmaan kun ei muutakaan siinä kiukutellessani keksinyt - ja hyvä niin.
Rehellisesti sanottuna olin jo tyystin unohtanut koko asian, lomalle jääminen ja kaikki mukava täyttivät päiväni heinäkuun alkupuolella. Valmistelimme lähtöä Qatariin hankkimalla matkalaukkuja ja tekemällä vielä viimeisiä inventaarioita Suomeen jääville tavaroille. Lapset lähtivät tädin luokse lomalle ja me vietimme miehen kanssa kahden keskistä aikaa ilman lapsia.
Pään ongelmien lisäksi olin alkanut tuntea vihlovaa kipua vasemmassa rinnassa ja inhottavaa paineen tuntua niin rinnassa kuin sydämen kohdallakin. En oikein pystynyt pitämään vaatteitakaan rinnan päällä ilman ikävää kipua. Edelleenkin viimeisiä hetkiä Terveystalon asiakkaana hyödyntäen varasin ajan lääkärille ja sainkin nopean ajan oireideni vuoksi rintojen mammografiaan ja ultraan.
Ehkä vainoharhaista, mutta siitä saakka, kun saimme tiedon Qatariin valinnasta, minut on vallinnut aivan järjetön kuoleman pelko. Pelko siitä, että ajan tai ajamme auto-onnettomuuden, kuolemme tulipalossa tai ihan mitä tahansa - jotain tapahtuu, emmekä pääse lähtemään. Aloin jopa välttää kaikkea autolla ajamista, ettei mitään vaan pääse sattumaan. Ystäväni kysyi minulta: luuletko että et ansaitse tätä mitä teille on tapahtumassa, kun pelkäät niin paljon kaikkea?
Pidinkin hyvin epätodennäköisenä, että mammografiasta selviäisin puhtain paperein. Niin kuitenkin kävi. Kummastakaan rinnasta ei löytynyt mitään hälyyttävää ja sain huokaista helpotuksesta. Lähdimme Terveystalolta ja tunsin pitkästä aikaa syvää helpotusta, nyt minun täytyisi lopettaa tämä jatkuva kuoleman pelko, kaikki on ihan hyvin, eikä kukaan kuole. Pääsemme lähtemään Qatariin ja aloittamaan uuden elämän siellä.
Tästä kaksi päivää myöhemmin sain soiton ihotautilääkäriltä kertoen, että minulla on ihosyöpä. Pahanlaatuinen, ja se on päässä.
Ollaan perheenä aika nopeita liikkeissämme, ja pystymme tekemään isojakin päätöksiä lyhyessä ajassa; käymään läpi plussat ja miinukset, tulevaisuuden näkymät kaikkien perheenjäsenten kannalta ja tekemään päätöksiä sen suhteen, mikä on koko perheelle parasta. Ennen kaikkea, uskallamme. Mutta tuon puhelun jälkeen minut valtasi vain täysi lamaannus. En jaksanut mitään, en pystynyt mihinkään. Olin shokissa ainakin kolme tai neljä päivää. Pääni sisällä huudettiin vain muutamaa samaa lausetta: kaikki on pilalla, minä olen pilannut kaiken, me emme pääse lähtemään, minä kuolen, lapset jäävät ilman äitiä.
En uskalla googlata mitään. Kerran googlasin. Ensimmäinen otsikko oli: "Pään alueen melanoomat ovat kaikista vaarallisimpia". En avannut linkkiä, enkä ole googlannut sen jälkeen. Olen niin syvällä suossa, että en kaipaa yhtään enempää negatiivisia ajatuksia tähän kuoppaan.
Kaksi viikkoa myöhemmin -vaikka en ole yhtään viisaampi- herään edelleenkin joka aamu ensimmäiseen ajatukseen; ai niin, minulla on syöpä ja minä kuolen. Joka on myöskin illan viimeinen ajatus. Tässä välissä päivällä on onneksi välillä muitakin ajatuksia.
Olen jo ehtinyt suunnitella omat hautajaiset, tehdä testamentin ja huoltotestamentin ja kirjoittaa lapsille kirjeet. Huolehtia lapsille huoltajat, jos miehellekin sattuisi jotain. Nuo kaikki asiat olen halunnut tehdä heti, ja niiden tekemättömyys aiheutti mahdollisen kuolemisen ohella suurimman paineen. Että kaikki olisi sitten varmasti valmista, kun kuolen. Jos kuolenkin pian. Että kaikki olisi hoidettu.
Kun sain puhelun, en itkenyt yhtään. Olin kauhuissani ja pysähdyimme ensimmäiselle huoltoasemalle oksentamaan. En pystynyt oikein syömään mitään pariin päivään. Kaikki tuntui turhalta. Miksi edes mennä kauppaan ja ostaa mitään? Enhän minä enää tarvitse mitään, minä kuolen.
Ennen puhelinsoittoa puuhastelimme mökillä kaikenlaista. Maalasin rantasaunan lähes kokonaan yksin, leikkasin nurmikkoa aina parin tunnin urakkana, fiksailimme paikkoja, siivoilin ja järjestelin läksiäisjuhliamme. Tuolloinhan minulla oli jo syöpä, en vain tiennyt sitä. Heti kun sain tietää, kaikki muuttui. En pystynytkään tekemään mitään. Yht'äkkiä olen kuolemansairas.
Tiedän, että pitäisi pysyä positiivisena. Ettei saa alistua kohtaloonsa, vaan taistella. Minä en tiedä vielä mitään tästä sairaudestani -paitsi mitä yllä on todettu- joten valmistaudun kaikkiin vaihtoehtoihin, lähinnä siihen pahimpaan eli kuolemaan. Nyt muutamaa päivää myöhemmin olen jo uskaltanut väläytellä ajatuksia mahdollisuudesta paranemiseen, mutta nuo ajatukset ovat vielä kovin heiveröisiä. En uskalla toivoa sitä. Luulen, että sitä kovempi pettymys on, jos saan kuolemantuomion.
Minulla on siis syöpä.
Olen 33-vuotias. Minulla on pieniä lapsia.
Olen muuttamassa Qatariin 11.8.
Meillä ei ole asuntoa. Meillä ei ole enää irtaimistoa, autoa, eikä edes kotikuntaa. Olen irtisanoutunut töistä ulkomaille muuton vuoksi. Miehen työt alkaa Qatarissa elokuussa. Ja lapsen koulu.
Meillä ei ole mitään Suomessa. Muuta kuin tämä syöpä.
Vieläkin alkaa mahasta vääntämään, kun muistelen tuota hetkeä.
Näin jälkikäteen ajateltuna on ihan typerä olo, miten saatoin olla edes niin huoleton päästäni löytyneiden nopeasti levinneiden ja muuttuneiden luomien suhteen, mutta niin sitä vain luotti lääkäreiden sanaan "ne on ihan tavallisia luomia".
Tässä viimeisen kahden viikon aikana on käyty läpi tunteita äärilaidasta toiseen: epäuskoa, toivottomuutta, vihaa, surua, pettymystä, katkeruutta, kateutta. Aivan pienen pieni toivon kipinä. Miksi juuri minä?
Miksi nyt?
Miksi ei vaikka puoli vuotta aikaisemmin? Tai myöhemmin.
Mitä minä olen tehnyt väärin?
Miksi?
Kaikki alkoi jo vuoden 2017 keväällä, kun päälakeeni kasvoi pieni patti, jota menin tietenkin näyttämään työterveyslääkärille Joensuun Terveystaloon. Hän totesi sen olevan rasvapatti, joka otettaisiin pois paikallispuudutuksella raaputtamalla ja näin tehtiin.
Patti kasvoi kuitenkin takasin melko pian seuranaan uusia patteja. Menin jälleen samaiselle työterveyslääkärille, joka antoi lähetteen ihotautilääkärille, josko hänellä olisi mielipidettä siihen, miksi päähäni kasvaa nyt yhtäkkisesti rasvapatteja.
Koska Terveystalolla ei ole omaa ihotautilääkäriä, sain ajan Joensuun Pihlajalinnasta, jossa käy ihotautilääkäri silloin tällöin, eli harvoin. Ajan saamisessa kesti noin 3 kuukautta. Ensimmäisellä ajalla ei myöskään tehty mitään, koska lääkärit puolin ja toisin luulivat, että päästäni on jo otettu koepala. Muutamia viikkoja myöhemmin selvisi, ettei tuon raaputuksen jälkeen ollut koepalaa otettu. Kesti taas toiset 3 kk että sain uuden ajan ihotautilääkärille, jossa koepala nro 1 otettiin. Muutama viikko tämän jälkeen minulle ilmoitettiin koepalan tulos: kyseessä on tavallinen luomi. Tässä vaiheessa aikataulullisesti mennään jo kevättä 2018.
Yritin siis unohtaa asian, että päässäni edelleenkin lisääntyvää tahtia tulee uusia luomia, koska niitähän oli nyt tutkittu ja tavallisiksi luomiksi todettu.
Kevään lopulla saimme kuitenkin tietää tästä Qatarin kuviosta, ja päätin vielä hyödyntää ilmaista työterveyshuoltoa sen verran, että kävin vielä kerran näyttämässä päätäni samaiselle ihotautilääkärille Pihlajalinnassa (toki ensin työterveyslääkärin kautta Terveystalolta sinne lähete..) ja taas 3 kuukauden odottaminen.
Olin varautunut siihen, että varatulla ajalla ihotautilääkäri poistaa osan pateista kosmeettisista syistä ja hänellä kenties olisi jokin ratkaisu siihen, että patit eivät leviäisi koko päänahkaan, niin kuin näytti olevan käymässä. Olinkin aika järkyttynyt, kun mennessäni vastaanotolle, lääkäri oli varautunut vain keskusteluaikaan, vaikka olin erityisesti aikaa varatessani tehnyt selväksi, että toimenpidehuone on varattava tätä käyntiä varten jne. Lääkäri kuitenkin suostui ottamaan uuden koepalan -varmaan kun ei muutakaan siinä kiukutellessani keksinyt - ja hyvä niin.
Rehellisesti sanottuna olin jo tyystin unohtanut koko asian, lomalle jääminen ja kaikki mukava täyttivät päiväni heinäkuun alkupuolella. Valmistelimme lähtöä Qatariin hankkimalla matkalaukkuja ja tekemällä vielä viimeisiä inventaarioita Suomeen jääville tavaroille. Lapset lähtivät tädin luokse lomalle ja me vietimme miehen kanssa kahden keskistä aikaa ilman lapsia.
Pään ongelmien lisäksi olin alkanut tuntea vihlovaa kipua vasemmassa rinnassa ja inhottavaa paineen tuntua niin rinnassa kuin sydämen kohdallakin. En oikein pystynyt pitämään vaatteitakaan rinnan päällä ilman ikävää kipua. Edelleenkin viimeisiä hetkiä Terveystalon asiakkaana hyödyntäen varasin ajan lääkärille ja sainkin nopean ajan oireideni vuoksi rintojen mammografiaan ja ultraan.
Ehkä vainoharhaista, mutta siitä saakka, kun saimme tiedon Qatariin valinnasta, minut on vallinnut aivan järjetön kuoleman pelko. Pelko siitä, että ajan tai ajamme auto-onnettomuuden, kuolemme tulipalossa tai ihan mitä tahansa - jotain tapahtuu, emmekä pääse lähtemään. Aloin jopa välttää kaikkea autolla ajamista, ettei mitään vaan pääse sattumaan. Ystäväni kysyi minulta: luuletko että et ansaitse tätä mitä teille on tapahtumassa, kun pelkäät niin paljon kaikkea?
Pidinkin hyvin epätodennäköisenä, että mammografiasta selviäisin puhtain paperein. Niin kuitenkin kävi. Kummastakaan rinnasta ei löytynyt mitään hälyyttävää ja sain huokaista helpotuksesta. Lähdimme Terveystalolta ja tunsin pitkästä aikaa syvää helpotusta, nyt minun täytyisi lopettaa tämä jatkuva kuoleman pelko, kaikki on ihan hyvin, eikä kukaan kuole. Pääsemme lähtemään Qatariin ja aloittamaan uuden elämän siellä.
Tästä kaksi päivää myöhemmin sain soiton ihotautilääkäriltä kertoen, että minulla on ihosyöpä. Pahanlaatuinen, ja se on päässä.
Ollaan perheenä aika nopeita liikkeissämme, ja pystymme tekemään isojakin päätöksiä lyhyessä ajassa; käymään läpi plussat ja miinukset, tulevaisuuden näkymät kaikkien perheenjäsenten kannalta ja tekemään päätöksiä sen suhteen, mikä on koko perheelle parasta. Ennen kaikkea, uskallamme. Mutta tuon puhelun jälkeen minut valtasi vain täysi lamaannus. En jaksanut mitään, en pystynyt mihinkään. Olin shokissa ainakin kolme tai neljä päivää. Pääni sisällä huudettiin vain muutamaa samaa lausetta: kaikki on pilalla, minä olen pilannut kaiken, me emme pääse lähtemään, minä kuolen, lapset jäävät ilman äitiä.
En uskalla googlata mitään. Kerran googlasin. Ensimmäinen otsikko oli: "Pään alueen melanoomat ovat kaikista vaarallisimpia". En avannut linkkiä, enkä ole googlannut sen jälkeen. Olen niin syvällä suossa, että en kaipaa yhtään enempää negatiivisia ajatuksia tähän kuoppaan.
Kaksi viikkoa myöhemmin -vaikka en ole yhtään viisaampi- herään edelleenkin joka aamu ensimmäiseen ajatukseen; ai niin, minulla on syöpä ja minä kuolen. Joka on myöskin illan viimeinen ajatus. Tässä välissä päivällä on onneksi välillä muitakin ajatuksia.
Olen jo ehtinyt suunnitella omat hautajaiset, tehdä testamentin ja huoltotestamentin ja kirjoittaa lapsille kirjeet. Huolehtia lapsille huoltajat, jos miehellekin sattuisi jotain. Nuo kaikki asiat olen halunnut tehdä heti, ja niiden tekemättömyys aiheutti mahdollisen kuolemisen ohella suurimman paineen. Että kaikki olisi sitten varmasti valmista, kun kuolen. Jos kuolenkin pian. Että kaikki olisi hoidettu.
Kun sain puhelun, en itkenyt yhtään. Olin kauhuissani ja pysähdyimme ensimmäiselle huoltoasemalle oksentamaan. En pystynyt oikein syömään mitään pariin päivään. Kaikki tuntui turhalta. Miksi edes mennä kauppaan ja ostaa mitään? Enhän minä enää tarvitse mitään, minä kuolen.
Ennen puhelinsoittoa puuhastelimme mökillä kaikenlaista. Maalasin rantasaunan lähes kokonaan yksin, leikkasin nurmikkoa aina parin tunnin urakkana, fiksailimme paikkoja, siivoilin ja järjestelin läksiäisjuhliamme. Tuolloinhan minulla oli jo syöpä, en vain tiennyt sitä. Heti kun sain tietää, kaikki muuttui. En pystynytkään tekemään mitään. Yht'äkkiä olen kuolemansairas.
Tiedän, että pitäisi pysyä positiivisena. Ettei saa alistua kohtaloonsa, vaan taistella. Minä en tiedä vielä mitään tästä sairaudestani -paitsi mitä yllä on todettu- joten valmistaudun kaikkiin vaihtoehtoihin, lähinnä siihen pahimpaan eli kuolemaan. Nyt muutamaa päivää myöhemmin olen jo uskaltanut väläytellä ajatuksia mahdollisuudesta paranemiseen, mutta nuo ajatukset ovat vielä kovin heiveröisiä. En uskalla toivoa sitä. Luulen, että sitä kovempi pettymys on, jos saan kuolemantuomion.
