Toivomuslista
Muutama asia, mitä mä toivoisin, jos voisin toivoa mitä vaan.
- päästä Ainon ja Maurin luokse
- täydellinen hoitovaste eikä syöpä uusiutuisi enää ikinä
- oma koti
Ekan toiveen pitäisi täyttyä kolmen (!!) päivän päästä! Jotenkin sitä vaan kammoaa ja pelkää kaikkea mahdollista ja mahdotonta mitä tässä välissä voi vielä käydä. (Ihan mitä vaan 3. maailmansodasta aivoinfarktiin, liikenneonnettomuuteen tai lennolta myöhästymiseen..)
Sädehoidot on nyt ohi, ja viikot meni yllättävän nopeesti. Ensimmäisenä viikkona ei ollut mitään erikoisempia oireita, mutta toisella viikolla alkoi kova päänsärky, joka kesti reilun viikon verran. Yhtäkkiä myös huomasin jossain vaiheessa, että hiukset tippuivat pois. Olin jo leikannut jäljellä olevat hiukset, mutta sekin sänki tippui ihan tuppoina pois tuonne korviin saakka. Takaraivolle jäi enemmän hiuksia. Nuo sädetyksessä tippuneet hiukset tulee toki takaisin. Onneksi kulmakarvat ja ripset ei tippuneet.
Viimeisellä viikolla aloin saada vähän kipeämpiä palovamman oloisia haavaumia, mutta onneksi ihan parina viimeisenä päivänä, niin ne eivät ehtineet pahentua kun hoidot jo loppuivatkin. Hyviä uutisia siis hoitovasteen suhteen tässä asiassa.
Kävin kokovartalon ja pään tt-kuvassa, ja senkin osalta Kotkan syöpälääkärin mukaan tilanne on sama kuin aikaisemminkin, eli ei metastaaseja muualla kehossa. Asumme täällä Kotkan yksiössä, ja hoidot loppuivat Kotkan sairaalassa siis perjantaina. Tiistaina tapaan Meilahden syöpäsairaalassa lääkärin ja keskiviikkona lähdemme Qatariin. Meilahden syöpälääkärin kanssa teemme hoitosuunnitelman, ja todella toivon, että he nyt tietävät (useiden puhelujen ja hoitajille jätettyjen viestien jälkeen), että emme ole ainakaan 2 viikkoon Suomessa. Kotkan syöpälääkärihän lupasi minulle 3 viikon hoitotauon.
Hoito jatkuu siis todennäköisesti lääkkein. Pahimmassa tapauksessa joudun olemaan lääkehoidon ajan Suomessa (Meilahti) ja kaikista pahimmassa tapauksessa se kestäisi useita kuukausia. Parhaimmassa tapauksessa lääke on itsepistettävä, ja saisin lääkkeet mukaan Qatariin ja näin ollen kävisin pistättämässä ne paikallisessa sairaalassa. Pidän tämän Kotkan asunnon vielä tämän kuun loppuun ja mahdollisesti vielä marraskuunkin, mutta se selviää vasta tuon lääkärikäynnin jälkeen. Vaikka hoidot olisivat Helsingissä, niin käyn sitten mieluummin täältä Kotkasta käsin hoidoissa (jos mun pitää olla Suomessa), koska Helsingistä en varmasti saa näin nopeasti ja edullisesti kalustettua asuntoa. Ja jos otan Vilhon mukaan, niin tullaan takaisin tuttuun paikkaan. Meidän "pikkukotiin".
Oma koti. Sitä mun sielu kaipaa nyt kaikista eniten. Mun unelmakoti on eilisessä (20.10) Suomen kaunein koti -jaksossa ollut talo nro 2. Aivan täydellisen ihana. Mun kodissa olis mun rakkaat ihmiset, kauniita tavaroita, puutarha, ompelutila, kissoja. Voisin hyvin ruveta crazy cat womaniksi, mutta mies ei ehkä lämpenis sille. Mutta haluan ainakin pari kissaa.
(Qatarissa kissan saa, kun ottaa kadulta mukaan. Ihan kamalaa. Mitenköhän mun siellä käy?? Suomeen rahtaaminen ei kuitenkaan taida olla ihan helppo homma, ja onhan noita hylättyjä kissoja Suomessakin :( )
Meillä oli vähän aikaa oma omakotitalo täällä Kymenlaaksossa 8 vuotta sitten. Sen jälkeen me ollaan asuttu vuokralla, menty miehen työn perässä paikkakunnalta toiselle eikä olla uskallettu heti ostaa omaa, vaan menty ekaksi vuokralle. Ja sitten se seuraava työ onkin ollut toisella paikkakunnalla, eli hyvä niin.
Joensuussa muutettiin mun lapsuudenkotiin, joka on mulle rakas. Sinne meidän piti jäädä. Aino aloitti siellä koulun ja me tehtiin pientä remonttia, vaikka sielläkin oltiin vuokralla. Ajatus oli kuitenkin, että sinne jäädään. Sitten tuli tämä Qatarin kuvio, ja taas muutto edessä. Tämä muutto olikin mulle henkisesti kaikista raskain. Ihan jo se väsymys niin moneen muuttoon niin lyhyessä ajassa ja se, että olin luullut, että asutaan oikeasti siinä 'till the end. Mutta Qatar tuntui niin suurelta ja huikealta mahdollisuudelta, että pakkohan siihen oli tarttua. Ja sitten pari viikkoa ennen lähtöä tämä syöpä. Välillä pyörittelen ajatusta, että jos tätä Qatarkuviota ei olis ollut ja asuittais mahdollisesti vielä Joensuussa, minkälaista elämä nyt olisi? Minä kävisin hoidoissa Pohjois-Karjalan Keskussairaalassa, Aino olisi jatkanut samassa koulussa ja Vilho tutussa hoitopaikassa. Kaikki olisi varmasti paljon stressittömämpää.
Nyt meidän koti on Qatarissa, koti, jossa en ole käynyt. Koti, joka vaikuttaa vähän hotellihuoneelta ja on aika kaukana siitä mun ihanteesta. Ja se on taas kerran koti, jossa ollaan vuokralla, joten ei varmaankaan tule olemaan meidän lopullinen koti. Jos innostutaan olemaan Qatarissa vuositolkulla, ehkä vaihdamme kotia, kun asuinalueet tulevat enemmän tutuksi? Jos taas tulemme Suomeen jossain vaiheessa, niin mitä sitten? Mikä paikkakunta? Mikä koulu lapsille? Mikä koti?
Todella ahdistavaa. Oma koti on mulle nyt asia, minkä kanssa taistelen henkisesti eniten (heti eroahdistuksen jälkeen..)
Varmasti, kun pääsemme Qatariin tilanne jo helpotaa, kun vaan olemme perheenä yhdessä ja koti alkaa konkretisoitua sinne. Nythän se on vielä paikka, jossa en ole ikinä käynyt. Mulla on joku hirvee pesänrakennusvietti, vaikka vauvaa en todellakaan odota : )
Onneks meillä on kuitenkin mökki, josta on muodostumassa koko perheelle rakas paikka. Meidän safe haven Suomessa. Vilhokin tuumaili jonkun keskustelun ohessa: "voidaanhan me aina mennä mökille".
- päästä Ainon ja Maurin luokse
- täydellinen hoitovaste eikä syöpä uusiutuisi enää ikinä
- oma koti
Ekan toiveen pitäisi täyttyä kolmen (!!) päivän päästä! Jotenkin sitä vaan kammoaa ja pelkää kaikkea mahdollista ja mahdotonta mitä tässä välissä voi vielä käydä. (Ihan mitä vaan 3. maailmansodasta aivoinfarktiin, liikenneonnettomuuteen tai lennolta myöhästymiseen..)
Sädehoidot on nyt ohi, ja viikot meni yllättävän nopeesti. Ensimmäisenä viikkona ei ollut mitään erikoisempia oireita, mutta toisella viikolla alkoi kova päänsärky, joka kesti reilun viikon verran. Yhtäkkiä myös huomasin jossain vaiheessa, että hiukset tippuivat pois. Olin jo leikannut jäljellä olevat hiukset, mutta sekin sänki tippui ihan tuppoina pois tuonne korviin saakka. Takaraivolle jäi enemmän hiuksia. Nuo sädetyksessä tippuneet hiukset tulee toki takaisin. Onneksi kulmakarvat ja ripset ei tippuneet.
Viimeisellä viikolla aloin saada vähän kipeämpiä palovamman oloisia haavaumia, mutta onneksi ihan parina viimeisenä päivänä, niin ne eivät ehtineet pahentua kun hoidot jo loppuivatkin. Hyviä uutisia siis hoitovasteen suhteen tässä asiassa.
Kävin kokovartalon ja pään tt-kuvassa, ja senkin osalta Kotkan syöpälääkärin mukaan tilanne on sama kuin aikaisemminkin, eli ei metastaaseja muualla kehossa. Asumme täällä Kotkan yksiössä, ja hoidot loppuivat Kotkan sairaalassa siis perjantaina. Tiistaina tapaan Meilahden syöpäsairaalassa lääkärin ja keskiviikkona lähdemme Qatariin. Meilahden syöpälääkärin kanssa teemme hoitosuunnitelman, ja todella toivon, että he nyt tietävät (useiden puhelujen ja hoitajille jätettyjen viestien jälkeen), että emme ole ainakaan 2 viikkoon Suomessa. Kotkan syöpälääkärihän lupasi minulle 3 viikon hoitotauon.
Hoito jatkuu siis todennäköisesti lääkkein. Pahimmassa tapauksessa joudun olemaan lääkehoidon ajan Suomessa (Meilahti) ja kaikista pahimmassa tapauksessa se kestäisi useita kuukausia. Parhaimmassa tapauksessa lääke on itsepistettävä, ja saisin lääkkeet mukaan Qatariin ja näin ollen kävisin pistättämässä ne paikallisessa sairaalassa. Pidän tämän Kotkan asunnon vielä tämän kuun loppuun ja mahdollisesti vielä marraskuunkin, mutta se selviää vasta tuon lääkärikäynnin jälkeen. Vaikka hoidot olisivat Helsingissä, niin käyn sitten mieluummin täältä Kotkasta käsin hoidoissa (jos mun pitää olla Suomessa), koska Helsingistä en varmasti saa näin nopeasti ja edullisesti kalustettua asuntoa. Ja jos otan Vilhon mukaan, niin tullaan takaisin tuttuun paikkaan. Meidän "pikkukotiin".
Oma koti. Sitä mun sielu kaipaa nyt kaikista eniten. Mun unelmakoti on eilisessä (20.10) Suomen kaunein koti -jaksossa ollut talo nro 2. Aivan täydellisen ihana. Mun kodissa olis mun rakkaat ihmiset, kauniita tavaroita, puutarha, ompelutila, kissoja. Voisin hyvin ruveta crazy cat womaniksi, mutta mies ei ehkä lämpenis sille. Mutta haluan ainakin pari kissaa.
(Qatarissa kissan saa, kun ottaa kadulta mukaan. Ihan kamalaa. Mitenköhän mun siellä käy?? Suomeen rahtaaminen ei kuitenkaan taida olla ihan helppo homma, ja onhan noita hylättyjä kissoja Suomessakin :( )
Meillä oli vähän aikaa oma omakotitalo täällä Kymenlaaksossa 8 vuotta sitten. Sen jälkeen me ollaan asuttu vuokralla, menty miehen työn perässä paikkakunnalta toiselle eikä olla uskallettu heti ostaa omaa, vaan menty ekaksi vuokralle. Ja sitten se seuraava työ onkin ollut toisella paikkakunnalla, eli hyvä niin.
 |
| Kuva on ihanasta Vaahteranmäen Eemeli -tyyppisestä pihapiiristä Strömforsin ruukissa. |
Joensuussa muutettiin mun lapsuudenkotiin, joka on mulle rakas. Sinne meidän piti jäädä. Aino aloitti siellä koulun ja me tehtiin pientä remonttia, vaikka sielläkin oltiin vuokralla. Ajatus oli kuitenkin, että sinne jäädään. Sitten tuli tämä Qatarin kuvio, ja taas muutto edessä. Tämä muutto olikin mulle henkisesti kaikista raskain. Ihan jo se väsymys niin moneen muuttoon niin lyhyessä ajassa ja se, että olin luullut, että asutaan oikeasti siinä 'till the end. Mutta Qatar tuntui niin suurelta ja huikealta mahdollisuudelta, että pakkohan siihen oli tarttua. Ja sitten pari viikkoa ennen lähtöä tämä syöpä. Välillä pyörittelen ajatusta, että jos tätä Qatarkuviota ei olis ollut ja asuittais mahdollisesti vielä Joensuussa, minkälaista elämä nyt olisi? Minä kävisin hoidoissa Pohjois-Karjalan Keskussairaalassa, Aino olisi jatkanut samassa koulussa ja Vilho tutussa hoitopaikassa. Kaikki olisi varmasti paljon stressittömämpää.
Nyt meidän koti on Qatarissa, koti, jossa en ole käynyt. Koti, joka vaikuttaa vähän hotellihuoneelta ja on aika kaukana siitä mun ihanteesta. Ja se on taas kerran koti, jossa ollaan vuokralla, joten ei varmaankaan tule olemaan meidän lopullinen koti. Jos innostutaan olemaan Qatarissa vuositolkulla, ehkä vaihdamme kotia, kun asuinalueet tulevat enemmän tutuksi? Jos taas tulemme Suomeen jossain vaiheessa, niin mitä sitten? Mikä paikkakunta? Mikä koulu lapsille? Mikä koti?
Todella ahdistavaa. Oma koti on mulle nyt asia, minkä kanssa taistelen henkisesti eniten (heti eroahdistuksen jälkeen..)
Varmasti, kun pääsemme Qatariin tilanne jo helpotaa, kun vaan olemme perheenä yhdessä ja koti alkaa konkretisoitua sinne. Nythän se on vielä paikka, jossa en ole ikinä käynyt. Mulla on joku hirvee pesänrakennusvietti, vaikka vauvaa en todellakaan odota : )
Onneks meillä on kuitenkin mökki, josta on muodostumassa koko perheelle rakas paikka. Meidän safe haven Suomessa. Vilhokin tuumaili jonkun keskustelun ohessa: "voidaanhan me aina mennä mökille".
 |
| Rakas mökki. |
